Työssäkäynti on siitä hassu ilmiö, että mikäli se ei suorastaan räjäytä tajuntaa ja tarjoaa itsessään jotakin suurta ja merkityksellistä, niin merkityksiä alkaa sitten hakea jostakin sen ulkopuolelta. Normaalioloissa en ostele kauheasti esimerkiksi uusia vaatteita ja mutta nyt sydämeni suorastaan huutaa näitä kultaisia kenkiä. Vaikka joku sanoisikin, että näin sen kuuluu mennäkin, talouden pyörät pyörivät, niin olen eri mieltä.
Pienten palkintojen keksiminen on melkein pakollista useille työtä tekeville, mutta se jättää silti tyhjäksi, jos siitä tulee laajamittaisempi harrastus. Monilla työssäkäyvillä vain ei ole tavallaan kapasiteettia järjestää itselleen mitään kenkiä henkevämpää, ja vaikea siitä on heitä syyllistää, vaikkakin tavarat tehdään usein melkeinpä orjatyönä jossakin kaukana, ja joku muu, joka jo istuu rahakasan päällä, kerää lisää voittoja. Eikä ostelu ole ilmastonkaan kannalta missään nimessä kestävää toimintaa. Lisäksi ihmiset eivät kuitenkaan tarvitse kovin paljoa. Ja kun ne henkiset ja muut tärkeät tarpeet on tyydytetty, väittäisin, että vaikkapa kenkien ostaminen ei tunnu niin tärkeältä.
Mutta sepäs se vasta vaatiikiin ihmiseltä nykyaikana paljon, että yrittää pyrkiä viettämään elämää, joka itsessään tekee onnelliseksi. Rakenteetkin rajoittavat ja ristipaineet ovat kovat. Sekin on jännä, että moni esimerkiksi kolmissakymmenissä oleva on jo jollain tapaa aika luovuttanut, tai laitettu luovuttamaan. Mistä sinä haaveilet?
Kommentit
Lähetä kommentti