Vihdoinkin pääsin kirjastoon. Olin nähnyt minulle aiemmin tuntemattoman Joel Haahtelan vilaukselta Riikka Pulkkisesta kertovassa tv-ohjelmassa. Kiinnostuin hänen tuotannostaan, sillä sitä kuvailtiin unenomaiseksi, yleensä pystyn samaistumaan sellaiseen kun leijuskelen päivistä toisiin.
Lumipäiväkirja piti lukea nopeasti loppuun, luin sitä vain parina päivänä. Jotenkin minulle syntyi sellainen kuva, että haluaisin keskustella kirjan kirjoittajan kanssa, takoa hänelle jonkinlaista uskoa. Ainakin minulle välittyi kuva masentuneesta miehestä, kirjan päähenkilöstä.
Tuli tunne, ettei päähenkilö oikein pysty kiinnittymään Helsingissä mihinkään, työpaikallaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa hän hoitaa velvollisuutensa ja suorittaa. Toisaalta työ vaikutti hieman liiankin kiireettömältä, väittäisin, että jos oikiksen proffa menee töihin kymmeneksi, hän pysyy toimistolla iltamyöhään. Vaikka ei kai sinänsä mielikuvituksen käyttö ole kiellettyä. Jotenkin ajattelin, että tässä nyt kirjailija, toiselta ammatiltaan lääkäri, uneksii, että jossain muussa ammatissa olisi paremmin, mikä ei välttämättä ole totta. Hyvin monet alat on ajettu äärimmäisen ahtaalle, ja kyse on myös järjestelmistä ja rakenteista.
Väittäisin myös, että kirjan päähenkilön elämästä puuttui intohimo. Vaimo ja perhe oli oikein mukava, mutta jotakin koko ajan puuttui. Vastasatanut lumi oli Helsingissä kaunis, mutta aina vain jotain puuttui. Itse ehkä ratkaisisin päähenkilön porvarilliset ongelmat tekemällä jotakin täysin päätöntä. Mutta en tiedä olisiko päähenkilö pystynynt siihen, ehkä hän oudolla tavalla nautti tylsästä ja turvallisesta elämästään liikaa, silti saamatta siitä täyttymystä.
Kirja vahvisti uskoani miehistä, jotka kärsivät siitä, etteivät uskalla tarttua hetkeen ja elävät usein menneisyydessä tai missä lie pysähtyneisyydessä.
Kommentit
Lähetä kommentti